Talvirenkaat
Ha! Tein eilen jotain mitä en ole ennen tehnyt. Vaihdoin autoon talvirenkaat! Tai no, en ehkä ihan yksin, mutta kuitenkin. :) Vähänkö olen ylpeä itsestäni, nyt ei tarvitse pelätä jäävänsä tien varteen jos rengas puhkeaa. Paitsi, jos en saa kiristettyjä pultteja ruuvattua yksin auki... Mutta ainakin tiedän miten se tapahtuu! ;)
Sen verran tosiaan säätiedotus pelästytti lumimyrskyennusteellaan, että laitettiin eilen nastat alle. Tosin täytyy sanoa, että tällä hetkellä taivaasta tulee pelkkää vettä, saas nähdä muuttuuko se lumeksi. Vai jääkö rannikko taas kerran Etelä-Suomen ulkopuoliseksi alueeksi.
Lumienkeleiden tekoa odotellessa. :)
Postikortti
Sain eilen postikortin ystävältäni Ranskasta. Voi juku kun tuli hyvä mieli! :) Kyllähän sitä tulee meilailtua ihmisten kanssa, ja on ihana saada viesti ihmiseltä josta ei ole kuullut vähään aikaan mitään. Mutta aito postikortti tai kirje on kyllä jotain ihan muuta. Se on jotenkin paljon merkityksellisempi, kortin lähettäminen kun vaatii enemmän vaivaa kuin sähköpostin. Täytyykin pitää tämä mielessä ja muistaa ystäviä ihan perinteisillä viesteillä. Ehkä jo tänään?
Kiukku-urheilua
Olin eilen kiipeilemässä todella pitkästä aikaa, ja sen kyllä huomaan. Kädet, selkä ja reidet ovat ihan jumissa hirveän kiukku-urheilun jäljiltä. Kiukku-urheiluhan on tietenkin sellaista urheilua, jossa tsemppaa yli oman suorituskykynsä adrenaliinipuuskassa, tyyliin "Ja minähän *¤%&# pystyn!"
Järkevän kuntoilun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mutta voi että se sopii minulle. Tarvitsen aivan välttämättä kunnon motivaatiopuuskan jaksaakseni treenata. Ja mitä pienempiä välitavoitteet ovat, sitä sinnikkäämmin niiden kanssa taistelen. Ja tätähän kiipeily on, ainakin Suomessa. Pieni pätkä kalliota tai seinää, ja siinä vielä pienempiä etappeja. Täydellistä! Nyt pitäisi vain jaksaa treenata niin, että tekniikka ja lihaskunto kehittyisivät, jottei kiipeäminen olisi niin tuskallisen vaikeaa. Erityisesti seuraavana päivänä. ;)
Vaikeista aamuista
Syksy on iskenyt oikein kunnolla. Miten voikin olla niin märkää ja harmaata? Ja toisaalta miksei olisi, onhan tätä jo odotettu oikeastaan elokuusta lähtien. Syksyn ja talven tulon huomaan ennen kaikkea siitä, että aamuisin on yhä vaikeampi päästä ylös sängystä. Vaikka takana olisi 8 tunnin yöunet (juuri eilen luin lehdestä, että aikuiselle riittää 7-8 tuntia), tai enemmänkin, on ylös pääseminen ihan tuskaa. Erityisen katkeraa tilanteesta tekee se, että joutuu suuntaamaan päivän rientoihin, kun toinen jää peiton alle nukkumaan, eikä välttämättä edes huomaan väen vähentyneen...
Aiemmin harmittelin, että kännykässä on niin vähän torkkukertoja. Nyt olen tyytyväinen että niitä on vain viisi, eipähän ihan liian pitkäksi venähdä. Viimeisen kohdalla kun todella tajuaa, että on ihan totta noustava ylös.
Toinen toimiva tapa on herätä hiukan ennen aamu-uutisia. Ainakin minulle riittää motivaatioksi se, että kahden minuutin päästä alkaa aamu-uutiset, jotka ovat kuuden minuutin kuluttua ohi. Jotenkin se riittää, ja saan kammettua itseni sohvalle torkkupeiton alle. Okei, se on kieltämättä tavallaan ongelman lykkäämistä, mutta sohvalta, kattolampun alta, on aina hieman helpompi päästä eteenpäin.
"Mitä kuuluu?"
Pitkästä aikaa! Aikaa on näköjään vierähtänyt tovi jos toinenkin, ja kaikenlaista on tapahtunut. 18 vuotta tuli taas täyteen, ja rapuja on syöty. Mutta ennen kaikkea aurinkoa elämään tuo ylioppilaskunnan suoma tunnustus.
Jännää on, että vaikka kaikenlaisia tilaisuuksi on ollut, ja olen nähnyt paljon ystäviä joita en ole aikoihin nähnyt, tuntuu kuin mitään kummempaa ei kuuluisi. Aiemmin kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, sanoin ladottua yhtä sun toista ja kerrottua viimeisimmät kuulumiset kuin vettä vain. Nyt kun kysytään, totean lähes järjestelmällisesti, "Ihan hyvää, ei mitään sen kummempaa." Ja se on omituista, onhan tässä tapahtunut vaikka mitä! Miksi en jollekin vaikka kertonut hillittömästä Ruotsin reissusta orkesterin kanssa, tai kauhuteemaisista bileistä joissa tanssin aamuun asti piruksi pukeutuneena?
Tästä on puhuttu kavereiden kanssa useasti. Hyvä ystäväni totesi, että pikku hiljaa sitä on jotenkin, tavallaan, erkaantunut ystävistään, eikä elämästä tilittäminen tule ensimmäisenä mieleen. Ja miten oikeassa hän onkaan! Harmillisen oikeassa. Sitä vain huomaa ystäviinsä törmätessään, että kun edellisestä kerrasta on kulunut 2 kuukautta, on vaikea nostaa joku asia toisen yli keskustelun avaukseksi. Miksi juuri tämä asia kuvaisi tämänhetkistä elämääni paremmin kuin joku toinen? Tai miten tiivistän kaikki kuukausien kuulumiset pariin minuuttiin? Hän myös totesi ääneen sen mitä olen itse monesti ajatellut, sitä on alkanut peilaamaan omia kuulumisiaan työn kautta. "Joo, kiirettä pitää projektien kanssa." Höh, ihan kuin elämä pyörisi vain töiden ympärillä, eikä vapaa-aika tuntuisi enään niin merkitykselliseltä. Vaikka asiahan on juuri päin vastoin. Nyt sitä arvostaa niin paljon enemmän.
Ehkä kyse onkin vain siitä, että sitä pitäisi oppia jaksottamaan elämä toisin kuin ennen. Koska niinhän se on, että nyt ystäviin ei enään törmää jatkuvasti, heihin on pakko ottaa aktiivisesti yhteyttä. Tätäkö se tarkoittaa, että ystävyyden eteen täytyy nähdä vaivaa?
